Äkäslompolo–Ylläs-matkoja jo 50 vuotta

Tänä vuon­na vii­kol­la 13 on ku­lu­nut 50 vuot­ta sii­tä, kun en­sim­mäis­tä ker­taa tu­lin Yl­läk­sel­le hiih­tä­mään.

Elet­tiin vuot­ta 1974. Sil­loi­ses­sa työ­pai­kas­sa­ni toi­mi hen­ki­lö, jon­ka va­kans­si­na oli hen­ki­lö­kun­nan va­paa-ajan­toi­min­nan jär­jes­tä­mi­nen. Hän ke­rä­si läh­ti­jöi­tä ke­vät­tal­ven hiih­to­ret­kel­le Lap­piin. Olin käy­nyt La­pis­sa ke­sä­ai­kaan, mut­ta hiih­toa har­ras­ta­va­na aja­tus hiih­to­ret­kes­tä kieh­toi. Niin­pä lai­toin mi­nä­kin ni­me­ni il­moit­tau­tu­mis­lis­taan, ja sain hou­ku­tel­tua vel­je­ni­kin mu­kaan.

Hy­vis­sä ajoin en­nen läh­töä kä­vin huo­lel­la läpi hiih­to­va­rus­tee­ni. Pää­tin luo­pua van­hois­ta puu­suk­sis­ta­ni. Han­kin sil­loi­sen tren­din mu­kai­set Kar­hu-merk­ki­set muo­vi­poh­jai­set la­si­kui­tu­suk­set. Suk­sien poh­jiin lai­toin pa­ra­fii­nia, ku­ten oh­jees­sa neu­vot­tiin. Oh­jeen olin in­nois­sa­ni lu­ke­nut hie­man huo­li­mat­to­mas­ti, ku­ten ju­tus­sa­ni myö­hem­min käy il­mi.

1970-luvun hiihtopuku mallia tuulipuku, kuvassa jutun kirjoittaja Esko Kivinen.

Osal­lis­tu­ja­lis­tan mu­kaan läh­ti­jöi­tä oli noin 30 kuu­del­ta eri paik­ka­kun­nal­ta Pir­kan­maal­ta ja Kes­ki-Suo­mes­ta. Vel­je­ni li­säk­si lis­tal­ta löy­tyi pari kol­me tut­tua ni­meä, muu­ten jouk­ko oli mi­nul­le vie­ras.

Läh­tö­päi­vän aa­mu­na hyp­pä­sin vel­je­ni kans­sa bus­sin kyy­tiin Män­tän lin­ja-au­to­a­se­mal­ta. Bus­sin ta­ka­pen­kil­le mei­tä osui mi­nun ja vel­je­ni li­säk­si kak­si muu­ta­kin mies­tä. Jos­sain vai­hees­sa mat­kaa mat­kan­ve­tä­jäm­me kek­si, et­tä siel­lä ta­ka­pen­kil­lä­hän is­tuu tä­män ret­ken joh­to­kun­ta. Tätä ni­mi­tys­tä nel­jän hen­gen ryh­mäm­me kan­toi use­am­man vuo­den, ja se tie­ten­kin toi mu­ka­naan eri­näi­siä vel­voit­tei­ta.

Äkäs­lom­po­lo oli 70-lu­vul­la hy­vin pie­ni kylä. Kes­kus­tan ra­ken­nuk­sis­ta mie­lee­ni jäi­vät Rie­mu­lii­te­ri, Äkäs­ho­tel­li (hiih­to­kan­san kes­kuu­des­sa Pir­tu­kirk­ko), Jou­nin Kaup­pa (pie­ni ra­ken­nus), Mai­lan Pu­tiik­ki, Piz­ze­ria Eväs­ko­ri ja Yl­läs-Kar­ta­no. Il­tai­sin kes­kus­taa va­lai­si vain muu­ta­ma ka­tu­va­lo. Hiih­to­ret­kien koh­tei­ta oli­vat Ko­ta­ma­ja, Äkäs­myl­ly, Py­hä­jär­ven au­ti­o­tu­pa, Vel­hon Kota, Äkäs­ke­ro-ho­tel­li, Iso-Yl­läs ja tie­tys­ti kaik­ki lä­hi­a­lu­een seit­se­män tun­tu­ria. Tau­ko­paik­koi­na suo­sim­me muun mu­as­sa Peu­ra­kal­ti­o­ta, Lat­va­ma­jaa, Kar­hu­ko­taa ja Tam­mi­tu­paa.

Al­ku­vuo­si­na ma­joi­tuim­me Ste­nan Ma­joil­la. Pää­ra­ken­nuk­ses­sa oli pal­jon ma­joi­tus­ti­laa, mut­ta mat­kan­ve­tä­jäm­me päät­ti ma­joit­taa mei­dät nel­jä joh­to­kun­nan jä­sen­tä joen ran­nas­sa ole­vaan sau­na­tu­paan. Eh­to­na oli, et­tä huo­leh­dim­me sau­nan läm­mit­tä­mi­ses­tä – se­hän kyl­lä sopi meil­le.

Jo en­sim­mäi­se­nä päi­vä­nä kävi il­mi, et­tä jou­kos­sam­me on hy­vin eri­ta­soi­sia hiih­tä­jiä. Jou­kos­ta erot­tau­tui­kin noin kah­den­tois­ta hen­gen po­ruk­ka, jota muut al­koi­vat kut­sua hi­mo­hiih­tä­jik­si. It­se­kin ek­syin hi­mo­hiih­tä­jien ryh­mään.

Heti en­sim­mäi­se­nä päi­vä­nä kui­ten­kin sel­vi­si, et­tä olin teh­nyt vir­heen uu­sien suk­sie­ni käyt­töö­no­tos­sa. Olin lait­ta­nut pa­ra­fii­nia koko suk­sen poh­jan alu­eel­le. Suk­se­ni lip­sui­vat ai­van ta­vat­to­mas­ti. On­nek­si ryh­mäs­täm­me löy­tyi hen­ki­lö, jol­ta sai apua ja neu­vo­ja, ja niin al­koi hiih­to su­jua.

Sii­hen ai­kaan la­duil­la näki pal­jon­kin sel­lai­sia 15–20 hiih­tä­jän ryh­miä. Ryh­mäm­me päi­vit­täi­set hiih­to­ret­ket oli­vat 30–50 ki­lo­met­rin mit­tai­sia ja jopa yli­kin. Vii­kon ai­ka­na ki­lo­met­re­jä ker­tyi noin 300. Mil­tei jo­kai­sel­le päi­väl­le oli myös oma tee­man­sa: Myl­ly­hiih­to, 5-tun­tu­rin val­loi­tus, 7-tun­tu­rin val­loi­tus, Yl­läk­sen ym­pä­ri, Äkäs­ke­ron kier­ros, Ke­tun lenk­ki ja niin edel­leen. Aa­mu­kah­dek­san ja -yh­dek­sän vä­lil­lä läh­det­tiin hiih­tä­mään ja il­ta­päi­väl­lä nel­jän ja vii­den vä­lil­lä pa­lat­tiin ma­ja­paik­kaan. Yleen­sä ryh­mäm­me hiih­ti nuo tee­ma­hiih­dot pi­dem­män kaa­van mu­kaan, et­tä saa­tiin päi­vä täy­teen. Mai­nit­ta­koon, et­tä ny­kyi­sen kal­tai­sia le­vei­tä la­tu­baa­no­ja ei 1970-lu­vul­la ol­lut, vaan la­dut oli teh­ty moot­to­ri­kel­kan pe­räs­sä ve­det­tä­väl­lä höy­läl­lä. Erään ker­ran kävi jopa niin, et­tä run­saan yöl­li­sen lu­mi­sa­teen jäl­keen päi­vän suun­ni­tel­tu hiih­to­ret­ki kes­key­tyi Ko­ta­ma­jal­le, kun yh­tään latu-uraa ei sii­tä eteen­päin ol­lut au­ki. La­tu­par­ti­ot oli­vat kah­vil­la Ko­ta­ma­jal­la.

Äkäs­myl­lys­tä mi­nul­le oli al­ku­vuo­si­na muo­dos­tu­nut mie­li­ku­va, et­tä sen on jos­sain tiet­tö­män tai­pa­leen ta­ka­na. Olin ai­na kul­ke­nut sin­ne hiih­tä­en. Erään ker­ran sit­ten myl­lyl­lä ol­les­sa­ni Myl­ly-kah­vi­on ta­kaa pol­kua myö­ten mars­si jouk­ko ih­mi­siä pik­ku­ken­gis­sä. Idyl­li Äkäs­myl­lys­tä koki mel­koi­sen ko­lauk­sen. Toki myl­ly säi­lyi hiih­to- ja va­el­lus­koh­tee­na tä­män jäl­keen­kin, ja myl­lä­rin ta­ri­noi­ta kä­vin kuun­te­le­mas­sa siel­lä usein.

Näis­tä työ­yh­tei­söm­me bus­si­ret­kis­tä on jää­nyt hy­vät muis­tot. Oli hy­viä hiih­to­ret­kiä ja il­lan­viet­to­ja. Mut­ta kaik­ki hyvä päät­tyy ai­ka­naan, niin myös bus­si­ret­ket.

La­pin lumo oli kui­ten­kin saa­nut mi­nus­ta val­lan, jo­ten ke­vääl­lä oli ai­van pak­ko pääs­tä hiih­tä­mään Yl­läk­sel­le. Niin­pä bus­si­mat­koil­la syn­ty­nyt joh­to­kun­ta päät­ti jat­kaa ke­väis­ten hiih­to­viik­ko­jen viet­tä­mis­tä nel­jän hen­gen vah­vuu­del­la, yk­si jä­sen to­sin vaih­tui.

Riemuliiteri ei unohdu

Rie­mu­lii­te­ri, jon­ne as­ke­leet ai­na joh­ti­vat hiih­to­päi­vän päät­teek­si, an­sait­see ai­van oman paik­kan­sa täs­sä ta­ri­nas­sa. Rie­mu­lii­te­riin liit­tyy pal­jon hy­viä muis­to­ja. Siel­lä syn­tyi ys­tä­vyys­suh­tei­ta, jot­ka kes­ti­vät usei­ta vuo­sia, kun ai­na sa­mal­la vii­kol­la tul­tiin Äkäs­lom­po­loon.

Rie­mu­lii­te­riin liit­ty­viä ta­ri­noi­ta on usei­ta, ker­ron niis­tä pari. Olim­me jäl­leen ker­ran viet­tä­mäs­sä tans­si-il­taa Rie­mu­lii­te­ril­lä vel­je­ni kans­sa. Suun­ni­tel­mis­sam­me oli pa­la­ta yöl­lä yh­tä mat­kaa ma­ja­paik­kaam­me. Lai­toim­me tak­kim­me na­ri­kas­sa sa­maan nau­laan. Il­lan päät­teek­si to­te­sin, et­tä vel­je­ni oli­kin jo läh­te­nyt, mikä oli si­nän­sä ou­toa. Yleen­sä hän ei läh­te­nyt en­nen il­lan vii­meis­tä vals­sia. Asi­aa sen enem­pää poh­ti­mat­ta kä­ve­lin na­rik­kaan et­si­mään tak­ki­a­ni, vaan ei­pä löy­ty­nyt. Kään­nyin asi­as­sa jär­jes­tyk­sen­val­vo­jan puo­leen. Hä­nen neu­von­sa oli, et­tä ei au­ta muu kuin jää­dä odot­ta­maan, kun­nes kaik­ki ovat vaat­teen­sa nou­ta­neet, ja kat­soa sit­ten mitä jää jäl­jel­le. Näin toi­mit­tiin, ja yl­lä­tys yl­lä­tys, vii­mei­sek­si jäl­jel­le jää­nyt tak­ki oli vel­je­ni. Hän oli siis vie­nyt va­hin­gos­sa mi­nun tak­ki­ni.

Löy­tyy­pä Rie­mu­lii­te­ri­käyn­tien jou­kos­ta sel­lai­nen­kin ta­paus, et­tä en pääs­syt si­säl­le! Il­lan or­kes­te­ri­na oli Sou­va­rit. Pi­hat ja jopa Muo­ni­oon joh­ta­van tien var­ret­kin oli­vat täyn­nä au­to­ja. Ovel­la mi­nul­le ker­rot­tiin, et­tä si­säl­le pää­see vain, jos joku läh­tee pois. En jää­nyt odot­ta­maan ja sil­tä il­lal­ta jäin tans­sit tans­si­mat­ta.

Rie­mu­lii­te­rin lak­kaut­ta­mi­nen oli kat­ke­ra pala mo­nil­le siel­lä tans­si­neil­le. Kun syk­syl­lä vuon­na 2021 kä­vin Rie­mu­lii­te­riin joh­ta­val­la tiel­lä ja näin työ­maas­ta il­moit­ta­van kyl­tin, kyy­nel vie­ri pos­kel­le.

Ei sellaista latua, jota en olisi hiihdellyt

Jos­sain vai­hees­sa vuo­tui­set ret­ket Äkäs­lom­po­loon li­sään­tyi­vät syk­syis­ten rus­ka­ret­kien ja Yl­läs Soi­koon! -ta­pah­tu­man myö­tä. Par­hai­na vuo­si­na olen käy­nyt Äkäs­lom­po­los­sa nel­jä ker­taa sa­man vuo­den ai­ka­na. On­pa yk­si jou­lu­kin tul­lut vie­tet­tyä siel­lä, ja 50- ja 60-vuo­tis­päi­vät olen juh­li­nut lä­heis­te­ni kans­sa Yl­läk­sen mai­se­mis­sa.

Ma­ja­paik­ka on vuo­sien saa­tos­sa vaih­tu­nut. Vii­meis­ten 25 vuo­den ai­ka­na se on va­kiin­tu­nut paik­kaan, jon­ka ny­kyi­nen nimi on Le­hon­tu­let, en­ti­nen nimi Ta­lo­Yl­läs. Täs­sä sa­mai­ses­sa pai­kas­sa juh­lis­tan vii­kol­la 13 La­pin mat­ko­je­ni 50-vuo­tis­ta tai­val­ta. Mi­kä­li ter­veyt­tä riit­tää, ei tä­mä­kään vuo­si ole se vii­mei­nen.

Us­kal­lan väit­tää, et­tä Äkäs­lom­po­lon Yl­läk­sen mai­se­mis­ta ei sel­lais­ta la­tua löy­dy, jota en oli­si vuo­sien saa­tos­sa hiih­tä­nyt. Vä­hän on myös­kin pol­ku­ja, joi­ta en oli­si kul­ke­nut syk­syi­sil­lä rus­ka­ret­kil­lä­ni. Las­ket­te­lu­kin tuli 80-lu­vul­la mu­kaan ku­vi­oi­hin, jo­ten rin­teet­kin on tul­lut ko­lut­tua.

Lo­puk­si ha­lu­an lä­het­tää kai­kil­le Yl­läk­sen kä­vi­jöil­le ter­vei­siä ja toi­vot­taa an­toi­sia hiih­to- ja va­el­lus­ret­kiä hie­nois­sa mai­se­mis­sa. Jat­ka­kaa en­ti­seen mal­liin.

Es­ko Ki­vi­nen