Polulta ja polun vierestä

As­te­lim­me pis­te­lim­me iha­nas­sa il­ta-au­rin­gos­sa Ke­sän­ki­jär­ven pol­kua. Vas­taan­tu­le­va mies oli ku­mar­tu­nut poi­mi­maan mus­ti­koi­ta. Hän ava­si käm­me­nen­sä ja näyt­ti kou­ran­täy­teis­tä saa­lis­taan.

– Jo­pas ovat ko­mei­ta, ihas­te­lim­me yh­des­sä.

– Täs­sä näyt­tää ole­van vie­res­sä juo­lu­koi­ta­kin. Ne­kin ovat pääs­set nyt ar­voon­sa, kun ne on to­det­tu tosi ter­veel­li­sik­si, kyl­lä täs­sä raa­vas mies saa mu­ka­van ter­veys­pom­min. Mut­ta mitä ne nuo isot pu­nai­set mar­jat ovat?, ky­se­li mies.

– Tai­ta­vat ol­la ora­van­mar­jo­ja, älä nii­tä syö. Tai ei, ne ovat ruo­ho­ka­nu­kan mar­jo­ja, ei nii­tä­kään kan­na­ta syö­dä,tuu­mai­lim­me va­ja­vais­ta pa­rem­mal­la luon­to­tie­dol­lam­me.

Niin sitä jat­ket­tiin mat­kaa, omiin suun­tiim­me. Ai jai ja voi voi! Ei mil­lään tuo­ta mie­hen luon­nos­ta naut­ti­mi­sen iloa ja luon­to­tie­tout­ta voi­nut pi­la­ta. Po­lun vie­res­sä ovat mar­jat tal­lel­la sik­si, et­tä nii­tä ei poi­mi­ta! Kul­ki­jat tie­tä­vät, et­tä ne mar­jat ovat syl­jet­ty­jä ja pis­sat­tu­ja.

Kai jo­kai­nen on ta­van­nut po­luil­la sa­la­pis­saa­jan, joka ei ko­vin kau­as po­lul­ta poik­kea. Ja it­se­kin syl­käis­syt si­vuun kun keuh­kot ovat naut­ti­neet maa­il­man puh­taim­man il­man pump­paa­mi­ses­ta.

Teh­ty mikä teh­ty, mar­jat oli jo syö­ty. Ei­pä se sa­tun­nai­nen kul­ki­ja ih­me­tel­lyt, mik­si muu­ta­man met­rin pääs­tä po­lus­ta kaik­ki mar­jat oli poi­mit­tu. Tie­tois­ku oli­si ol­lut ta­kais­ku.

Seu­raa­va­na il­ta­na poi­mis­ke­lin it­se mus­ti­koi­ta Var­kaan­ku­rul­la, muu­ta­man met­rin pääs­sä ties­tä. Kor­vii­ni kuu­lui kel­lon kal­ka­tus­ta.

– Ja­has, on­kos nyt liik­keel­lä se nai­nen, joka sa­noi käyt­tä­vän­sä len­kil­lä kel­loa. Se oli sil­loin kau­an sit­ten, kun kar­hu oli näh­ty Kal­ti­on ja Var­kaan­ku­run vä­lil­lä. Jat­koin poi­min­taa, kun­nes yh­täk­kiä pen­saan toi­sel­la puo­lel­la ka­hah­ti! Sar­vi­päi­nen , kau­nis­turk­ki­nen, mus­tan­pu­hu­va uros­po­ro kul­ki vie­res­tä­ni. Kel­lo kal­kat­ti tiu­haan tah­tiin ja ko­val­la ää­nel­lä.Nyt oli jat­ket­ta­va poi­min­taa, jot­ta en vai­ku­ta ol­len­kaan uh­kaa­val­ta. Ei­kös nyt ole ry­ki­mä-ai­ka, jol­loin urok­set ovat puo­lus­tu­a­se­mis­sa ja-asen­teel­la. Niin sii­nä sit­ten nou­kit­tiin kum­pi­kin mät­täi­tä, minä mus­ti­koi­ta ja hän sie­niä. Ta­ka­muk­sem­me oli­vat hy­vin lä­hek­käin, mut­ta ei­pä ol­lut rii­taa­kaan mät­täis­tä. Var­mis­te­lin ti­lan­net­ta si­vu­sil­mäl­lä ja jat­koim­me omia hom­mi­am­me.

– Ei ole help­poa ol­la kel­lo­kas! Heti kun pää­tään vä­hä­kin kään­tää, heti kuu­luu kal­ka­tus. Mikä de­si­be­li­mää­rä oli­si po­rol­le sie­det­tä­vä? Mut­ta tuon ää­nen­hän täy­tyy ol­la sen ver­ran kova, et­tä muut po­rot kuu­le­vat sen, kau­em­mak­si­kin. Voi poro-po­loa! Joh­to­a­se­ma ja vas­tuu toi­sis­ta on pois omas­ta mu­ka­vuu­des­ta. Ei le­von het­keä kun kel­lo ka­lah­taa, vaik­ka unis­saan pää­tä kään­täi­si! Tuu­mai­lin po­mo­po­ron elä­män ko­vuut­ta kun pen­saat ka­hah­ti­vat taas! Vie­res­tä­ni kul­ki vaa­din va­san­sa kans­sa.

Ne­lis­tään tou­hu­sim­me mät­täi­den ää­rel­lä. Mut­ta nyt al­koi hur­ja ötök­kä­lii­ken­ne. Kas­voi­hi­ni pouk­koi­li pör­ri­äi­siä ja sii­vek­käi­tä. Su­ri­naa ja ini­nää. Hui­vi­ni lo­mas­ta sain pie­nen pis­ton pää­la­kee­ni. Mar­ja-as­ti­aa pi­te­le­vä kä­te­ni sai kol­me tui­maa tu­jaus­ta. As­tia ei ol­lut vie­lä ol­len­kaan niin täy­si kuin oli­sin ha­lun­nut, mut­ta tämä ötök­kä­saa­lii­na ole­mi­nen sai nyt riit­tää. Pu­re­mat polt­te­li­vat päi­vä­kau­sia jäl­ki­kä­teen. Kuul­kaa, ei ole help­poa ol­la poro!

Pir­jo Kos­ken­rou­ta