Runo Kuukkelin lukijalta: Vaeltajan harhoja

Päi­vän va­el­luk­sen pää­tän ran­taan joen

ja yök­si asen­non kön­kääl­leen ra­ken­te­len.

Yö­tu­len lou­tee­ni eteen sy­tyt­te­len,

ha­vu­vuo­teel­la maa­ten liek­ke­jä kat­se­len.

Us­va vii­leä jo­es­ta vaa­nien ko­ho­aa

ja har­maa­na har­so­na val­taa mai­se­maa.

On yö ai­kaa maa­his­ten ja maa­na­lais­ten,

vaan luo­tan voi­maan hal­ti­joi­den ja kei­ju­jen.

Uu­pu­nee­na us­kon olen­toi­hin ai­neet­to­miin

utu­hah­moi­na lu­vat­ta etee­ni il­mes­ty­viin.

Nuo­ti­os­sa ok­sa pa­la­va pau­kah­taa

ja lie­kit voi­maa saa­den hul­mah­taa.

Hah­mot hä­mä­rät tu­len edes­tä väis­ty­vät,

kun läm­pö­kie­let us­vaa koh­ti syök­sy­vät.

Kei­jut käy­vät ki­saa­maan kera liek­kien

kuin nii­tä tans­si­seu­rak­seen kut­su­en.

Tun­nen pos­kel­la­ni hi­pai­sun läm­pöi­sen,

kuin hel­län kos­ke­tuk­sen ikä­vöi­dyn ih­mi­sen.

Kai­paus on kal­va­va, ka­va­la tau­ti -

en yk­si­näi­syy­des­tä ai­na nau­ti.

Yö kun on pi­meä ja us­va ym­pä­röi,

sil­loin tois­ta ih­mis­tä lä­hel­leen ikä­vöi.

On kai­ras­sa sil­ti tai­kaa lu­mo­a­vaa,

voi haa­veil­la ja hal­ti­jois­ta seu­raa saa.

Unen maa on hel­pom­pi uu­pu­neen ta­voit­taa

ja vir­ke­ä­nä he­rät­ty­ään uu­si tai­val aloit­taa.

Ant­ti Nik­ki­nen 2.2.2019